Onko vielä suomalaista valjakkourheilua? Osa 2
Lainaukset, Valjakkourheilulehti 1/2004, Kalevi Vainio, Onko vielä suomalaista valjakkourheilua?
VUL:n lehdessä 25 vuotta sitten, julkaistiin silloisen alkavan talven kilpailukalenteri, joka poikkeaa melkoisesti nykyisestä . Jo tammikuun puoliväliin mennessä oli kilpailijalla tuolloin mahdollisuus kiertää neljä eri kisaa ja kalenteri jatkui kevättalveen. Lehden selailu antoi syyn kirjoittaa harrastajien keskuudessa käytyjen keskusteluiden mietteitä kirjalliseen muotoon.
Kirjoitushetkellä on VUL:n kalenterista löydettävissä kaksi sprinttikisaa koko talvelle. Eroa neljännesvuosisadan takaiseen tilanteeseen voisi luonnehtia merkittäväksi. Lajissa vaikuttaa olevan melko negatiivinen kierre käynnissä tällä hetkellä. Sprintin osalta kilpailuja on niukasti ja varmasti kilpailijat kokevat sen myötä motivaatiopulaa satsata lajiin. Vastaavasti niissä vähissäkään tapahtumissa ei päästä juhlimaan järeillä osanottajamäärillä ja järjestäjät miettivät muiden hyväksi uhraamansa ajan ja vaivan mielekkyyttä.
Tämä ei tietenkään kerro lajin koko tilaa, vaan luonnollisesti kalenteria lukemalla on huomattu muita kilpailuformaatteja ilmestyneen sprintin rinnalle. Mietteliääksi ilmiön edessä kuitenkin vetää tieto sprinttiluokkien merkityksestä koko lajin kannalta. Pienemmät luokat ovat luonnollinen tie tutustua lajiin ja turvaavat lajin jatkuvuutta uusia harrastajia rekrytoimalla. Vastaavasti suurimmat sprinttiluokat ovat olleet kantava voima lajissa huolehtien kehityksestä tai ainakin koirakannan ominaisuuksien säilymisestä.
Korkea nopeus vaatii aina rajua halua vetämiseen. Ilman tätä halua koira ei tuota liinoihin sellaista voimaa, joka nopeuden nostaisi korkeaksi. Suuremmissa luokissa matkojen venyessä ja äärirajoilla juostessa hapot polttelevat lihaksissa ja koiralta kysytään hyvän fysiikan lisäksi paljon myös henkistä kovuutta vauhdin ylläpitämiseksi. Sprintissä pieniäkään virheitä tai puutteita ei pysty häivyttämään, vaan suorituksen täytyy hipoa täydellisyyttä hyvän sijoituksen takaamiseksi - sillä oletuksella, että kilpailussa on vastassa muita tasokkaita valjakoita. Mikäli valjakko ei ole täydellisen keskittynyt juoksemiseen ja omaan työskentelyynsä vaan esim. ohitustilanteessa ihmettelee muita koiria, näkyy tämä suurella todennäköisyydellä myös lopullisessa sijoituksessa. Kaikkineen näissä luokissa punnitaan tehokkaasti hyvän rekikoiran perusominaisuuksia ja suurempien luokkien menestyneistä koirista on kautta aikojen haettu tukea jalostukseen, niin lyhyemmille kuin pidemmillekin matkoille.
Suurien sprinttiluokkien merkityksestä johtuen, saimme ajatuksen vertailla lajin kehitystä tällaisen luokan näkökulmasta. VUL:n verkkosivuilla oli kilpailutuloksia nähtävillä talvesta -96 lähtien. Vertailimme kehitystä Sp8-luokassa paitsi sen merkityksellisyydestä johtuen myös, koska tästä luokasta löytyi kohtalaisen yhtenäistä tietoa. Pyrimme kultakin vuodelta löytämään tämän luokan SM-kilpailun tulokset ja laittamaan esille arvot sekä yleisen luokan voittajavaljakosta että nopeimmasta sh-valjakosta. Sh-harrastajia on lajin parissa runsaasti ja näiden harrastajien aktiivisuudella on merkitystä koko lajin kehitykselle - tämän vuoksi vertailu kiinnosti.
Kilpailuissa olosuhteet vaihtelevat, mutta mielestämme vertailusta kävi ilmi, että yleiskilpailun vauhdit ovat pysyneet kohtuullisen muuttumattomina nämä vuosikymmenet. Sh-valjakoiden nopeuksissa oli selkeästi suurempaa vaihtelua ja huomio kiinnittyi ettei 97-talven jälkeen rotu ole kyennyt tuottamaan yhtä vauhdikkaasti liikkuvaa valjakkoa. Tuolloin sh-valjakolla ajettiin vielä selkeästi yleiskilpailun kärkisijoista. Mielestämme tällaisen kehityksen syiden selvittäminen olisi erityisen tärkeä asia.
Syiden mietiskely johti pariin havaintoon. 2004 oli VUL:n lehdessä julkaistu artikkeli, jossa myös ruodittiin lajin tilaa. Yllättäen, tuokin artikkeli vahvasti linkittyy tämän kirjoituksen tuottaneeseen seuraan, lajin tilan seuraamisella ja analysoimisella vaikuttaa seurassa olevan perinteitä.
"Näiden kokemusten perusteella tulimme johtopäätökseen: Hyvin järjestettyjä kilpailuja ei Suomessa tarvita. Aivan liian pieni joukko on kiinnostunut kilpailemaan hyvin tehdyillä, nopeilla urilla, jotka on merkitty kunnolla, sulutettu harhapolut ja vartioitu tieylitykset. ( Toisaalta en usko, että osallistujamäärät lisääntyisivät, vaikka kuinka laiminlöisimme järjestelyt.) Ainakin LSVU:n piirissä ovat kisojen järjestämishalut ensi kautta ajatellen täysin nollassa. Vaivannäkö ei todellakaan ole kannattanut." Kalevi Vainio
Artikkelissa nousivat pitkälti samat asiat esille, jotka huolestuttavat tälläkin hetkellä. Tuolloinkin ihmeteltiin etteivät hyvin järjestetyt kilpailut vedä kunnolla osanottajia. Erona nykyhetkeen on, että tuolloin osaongelmaksi koettiin kilpailuiden runsaus, mitä ei tällä hetkellä tilanteesta voine syyttää. Selkeäksi ongelmaksi artikkelissa kuitenkin nostettiin sh-valjakoilla ajavien eristäytyminen.
"Yksi selkeä ongelmakohta on vielä puhdasrotuisilla siperialaisilla ajavien eristäytyminen. Liiton tulisi ehdottomasti hoitaa diplomatialla asiat niin, että siperialaisilla kilpailevat kokisivat myös olevansa arvostettuja valjakkourheilijoita. Meillä ei todellakaan ole varaa jakautua kahteen leiriin, eikä siihen ole mielestäni mitään syytäkään. Siperialaisvaljakoilla on aina myös kilpailtu. Kilpaileminen edellyttää paitsi määrätietoista treenausta, myös selkeitä tavoitteita. Nyt näyttää olevan vallalla käsitys, että avoimissa kisoissa ei sh-valjakoilla ole mahdollisuuksia. Olen tässä asiassa esittänyt epäilyn, että parasta ei ole edes yritetty. On taidettu palata kehityksessä taaksepäin tyytymällä siihen, että kilpailuissa on hauskaa. Radalla, valjakoiden vauhdilla ja kilpailusäännöillä ei ole niin väliä. Asennemuutos olisi kai tarpeen." Kalevi Vainio
Kaavioita tutkimalla havaitsee, että em. artikkelia on edeltänyt merkittävä tasoerojen kasvu yleiskilpailun nopeimman ja nopeimman sh-valjakon välillä. Mieleen nousee kysymys, että löytyykö tästä selittävä tekijä ajan ongelmalle ja toisaalta onko nykyisessä tilanteessa havaittavissa yhtäläisyyksiä? Mitään merkittävää lajipoliittista päätöstä ei nouse mieleen selittämään tilanteen kehittymistä tuolloin. Oletus on, että erojen kasvun on luonut tasokkaan sh-kennelin siirtyminen lajin sisällä toiselle osa-alueelle, eikä korvaavaa ole löytynyt tilalle. Toisaalta tämä edelleen ihmetyttää, koska määrällisesti sh-harrastajia on runsaasti ja tämän määrän olettaisi tasaavan tasoerojen heilahteluita. Olisi tärkeää miettiä, löytyykö jotakin seikkaa, joka haittaa joko koirakannan ominaisuuksien tai harrastajakunnan osaamisen säilymistä. Toimiiko esim. koejärjestelmä toivotulla tavalla? Nousevatko koirat arvostetuiksi yksilöiksi ansaitusti, säilyttäen populaatiossa lajissa vaadittavia ominaisuuksia? Pitäisikö koejärjestelmää päivittää tiukemmaksi? Olisiko kokeiden paikka vain isommissa kilpailuissa, tai pitäisikö kokeen toteutumiseen vaadittavien valjakoiden lukumäärää lisätä?
Artikkelia edeltäneen ajan tuloksista voi todeta, että erilaisia perinteisestä formaatista poikkeavien kilpailujen määrä on lisääntynyt. Normaalisti talven sprinteissä on harjoittelua miettiessä voinut lähteä liikkeelle perinteisestä ajatuksesta, että kilpailumatkat ovat kilometreissä noin 2 x koiramäärä. Artikkelia edeltäneeltä ajalta löytyy kilpailuja, joissa kutosessa on ajettu esim. lähemmäs 30 km. Kukaan kansainvälisiin arvokilpailuihin tähtäävä ei luonnollisesti harjoita koiriaan tuollaista matkaa varten, koska koiria täytyy "taittaa" rauhallisempaan suuntaan. Onko tarkoituksena ollutkin etteivät "liian" kovaa ajavat saavu tapahtumiin - tähänkö viitataan eristäytymisellä?
Liekö artikkelin ripitys aikanaan tuottanut tulosta, mutta tasoerot ovat tuon jälkeen lähteneet kaventumaan. Hyvä kehitys tasoerojen kaventumiseksi on jatkunut päättyneen vuosikymmenen puoliväliin ja lajissa oli jonkinlainen noususuhdanne myös osanottajamäärillä mitattuna. Tasoerot eivät kuitenkaan kaventuneet 90-luvun lopun tasolle ja parina viime vuonna on taas ikävä kyllä havaittavissa erojen kasvua.
Viime vuosina myös osa sprintin harrastajista on siirtynyt MD-kisoihin. Näin on tietysti ollut aina, mutta yhä useammin kuullaan sanat "nämä ovat pitkänmatkan koiria, eivätkä oikein sovellu sprinttiin". Koetaanko pidempi kilpailu jotenkin helpompana vaihtoehtona tällä hetkellä? Mistä kumpuaa käsitys, että jos sprintillä ei koiriin saa vauhtia, niin niistä tulee pitkänmatkan koiria? MD-kilpailuissa pitäisi koirien kuitenkin kyetä pitämään yllä suurta nopeutta huomattavan pitkä matka. Hyvä ison valjakon sprinttikoira, kykenee oikein treenattuna juoksemaan pidemmänkin kilpailun, keskinopeuden pysyessä 25km/h paremmalla puolella.
Tasoerojen kasvaessa suurempaan suuntaan on samaan aikaan tehty myös selkeä lajipoliittinen päätös. Kevään 2014 liittokokouksessa RNB-roduille kirjattiin sääntöihin omat luokkansa. Tehtiinkö tuolla päätöksellä hyväksyttäväksi, ettei tiettyjen rotujen edustajia enää tarvitse verrata parhaiten kunnostautuneisiin koiriin ja luotiinko edelleen hyväksyttävämmäksi suoriutua tehtävästä hieman heikommin? Toivottavasti ilmiö on väliaikainen, eikä tällaista johtopäätöstä tarvitse vetää.
Lajissa näkyy ajoittain toistuva aaltoliike, jossa tasoerot kääntyvät kasvuun. Vaikuttaisi siltä, että kasvavat tasoerot lajin sisällä vähentävät osallistumishalukkuutta "standardien" mukaisiin tapahtumiin ja lisäävät eristäytymistä, mikä edelleen ruokkii tasoerojen kasvua. Kaikkineen kehitys näyttäytyy harrastajien ja tässä tapauksessa myös kisajärjestäjien kannalta kaikkea muuta kuin toivotulta. Erityisesti tämä kehitys huolestuttaa aktiivisesti kilpailuja järjestävää seuraa, joka pääasiallisesti keskittyy lajin tason kehittämiseen.
