Streeperin suku ja muutakin tarinaa Pohjois-Amerikasta

Teksti Matti Heinonen, 1995, julkaistu VUL-lehdessä 3/95

" Muut tekevät ennätyksiä, me rikomme niitä!"

1970-luvun lopulla Kanadan British Columbiasta kotoisin olevat veljekset kiinnostuivat rekikoiraurheilusta. He lähtivät Alaskaan kiertämään kenneleitä ja kotiin tuotiin tältä matkalta kymmenkunta aikuista koiraa, suurin osa vanhoja huippusukuisia uroksia jalostuskäyttöön sekä n. 120 pentua parhaista mahdollisista yhdistelmistä.

Veljekset hoitivat kenneliä yhdessä, mutta ykkösvaljakkoa ajoi aina Eddie kevyempänä ja rämäpäisempänä. Tämän rämäpäisyyden vuoksi Terry joutui joskus "paimentamaan" pikkuveljeä asioissa, mitkä eivät aina kestäneet painomustetta.

Veljesten jalostusajatukset olivat radikaaleja muihin nähden. He tekivät kokeiluja kaikilla mahdollisilla roduilla ja heidän koiratyypissään näkyi "hound" (ajokoira, lintukoira, vinttikoira) selvästi. Ensimmäinen huipputuote oli uros Chubby, neljäsosa irlannin setteri. Chubby oli mahtava johtaja ja periytti päätään jälkeläisilleen. Chubbyn isä oli Attlan Whity 76 (Scotty x Peaches eli Williamin pentueveli). Chubbyn emä oli puolikas irlantilainen Lady samasta pentueesta kuin Saundersonin käyttämä Flash ja Black Spot.

Saksalainen Gerd Bittl, entinen murtomaahiihtäjä, kiinnostui 80-luvun puolivälissä rekikoiraurheilusta ja hankki siperialaisia. Parin vuoden kuluttua hän päätti ajaa lujempaa ja osti alaskalaisnarttuja useilta eri amerikkalaisilta kasvattajilta. Ja vuokrasi vanhan Chubbyn jalostukseen Eddieltä.

Samanlaista vuokrausta ovat tehneet muutkin eurooppalaiset. Tanskalainen Jan Pedersen yritti ostaa Attlalta uros Lingon (Scotty x Chris) tarjoten siitä 25.000 dollaria (110.000 mk). Attla ei myynyt, mutta vuokrasi Lingon Pedersenille vuodeksi 5.000 dollarin (22.000 mk) summalla.

Itävaltalaisen Helmut Peerin menestys perustuu tähän, hän osti Pederseniltä Lingon poikia, mm. Marsin. Mars johti Peerin valjakon viiden vuoden ajan useisiin Euroopan ja Maailmanmestaruuksiin. Matti Heinosella oleva narttu Sila on myös Lingon tytär tältä Tanskan matkalta.

Silan emä on Attlan Muddy (Johny x Moses). Silan pentueveli on juossut jo useita vuosia saksalaisen Volkmar Stuberin johtajana, mm. EM-kullat 1992 ja 1995 sekä MM-hopea 1995.

Pedersen itse lopetti urheilun loukkaannuttuaan pahoin EM-kisoissa 1990. Hän kaatui tiukassa kurvissa ja repi itsensä ulkokurvin piikkilanka-aidassa. Hän totesi, ettei hänen ajotekniikkansa riitä koirien vauhtiin nähden, Tanskassa kun ei voi ajaa reellä lumen puutteen vuoksi.

Streeperin veljesten yhteisen kennelin kaikkien aikojen paras koira oli narttu Lucy -78. Sen isä oli Gareth Wrightin Yukon (ostettu Alaskan matkalla) ja emä Capot-Blancin Tanda. Tandan tausta on erikoinen, isä saksanpaimenkoira ja emä siperianhusky. Johtajana juostessaan Lucy toi palkintorahoja 130.000 dollaria (570.000 mk). Se juoksi kaikkia matkoja ja oli johtajana Eddien - voittaessa keskipitkien matkojen Maailmanmestaruuden (3 x 80 km) 1984 ja NAC:n 1985.

Lucy tuotti eläissään vain seitsemän pentua, mikä oli Eddien oma syy. Hän otti Lucyn jalostukseen vasta sen lopetettua kilpailemisen 9-vuotiaana. Näistä seitsemästä Eddiellä on vieläkin neljä kotona, nartut Miracle, Tanda ja Glenda sekä uros Dolfus. Ne ja niiden jälkeläiset muodostavat Eddien tärkeimmän jalostuslinjan. Dolfus -89 on juossut neljä talvea perheen ykkösvaljakossa, mm. NAC:t 1993-95. Se on valjakon ykkösjohtaja max. 25 km:n radoilla, pitemmillä se juoksee kärkiparissa. Se on ylisuuri avoimen luokan koiraksi 23 kg, 63 cm. Talven 1994 kilpailuissa Eddie ajoi rataennätykset kahdeksassa suurkilpailussa ja Dolfus oli johtajana näissä kaikissa. Elämänsä ensimmäisen kilpailutalven 1991, Dolfus oli Suomessa jalostuskäyttööön vuokrattuna ja se juoksi Matti Heinosella pyöräparissa. Tämä oli Eddien ehdoton määräys, hän halusi itse opettaa johtajansa.

Eddien ja Amyn paljon käyttämä jalostusuros on Darcy -85, Williamin poika, minkä emä on Robert Andrewsin "moosehound" Sonny. Darcy juoksi Amyn johtajana tämän voittaessa kuutosen Maailman mestaruuden 1991.

Darcyn isän, kuuluisan William -76:n (NAC 1980 voittajavaljakon johtajan) osti Matti Heinonen Larry Tallmanilta 1988 ja se kuoli Kangasalla 1991 15,5-vuotiaana. Ari Laitisen nykyinen koirakanta perustuu suurelta osin Williamiin ja Arin Raitto-kennelistä, Alaskasta ostamaan Lingon tyttäreen, Chanceen. Sekä William että Lingo ovat maailman kaikkien aikojen parhaan jalostusuroksen, Attlan Scotty-69:n poikia. Scotty itse oli varsinainen teräsmies, se juoksi kahdeksan NAC:tä, johti pentuvaljakkoa harjoituksissa vielä 15-vuotiaana ja kuoli 17-vuotiaana. William sai ulkomuotonsa Scottyltä, puhtaalta intiaanihuskyltä ja Scottynkin turkkia pitemmät villat emältään, irlanninsetteriristeytykseltä.

Lingo sai ulkomuotonsa, vinttikoiraa muistuttavan, emältään Chrisiltä, jonka isä, Attlan Rex, oli huskyn ja dalmatialaisen risteytys. Dalmatialaisen näkyvimmät tuntomerkit, valkoinen turkki, jossa usein mustia täpliä, näkyvät myös Zero-linjan koirissa. Harris Dunlap osti 60-luvulla astutuksia Rexistä ja näitä jälkeläisiä hän käytti jalostaessaan myös Zero-siperialaisia.

Streeperin veljesten tiet erosivat 1987 ja he tasasivat kennelin. Eddie muutti nuorikkonsa Amyn kanssa USA:aan, Minnesotaan. Alueella asuu kymmeniä kilpailijoita, mm. Belandit ja Neal Johnson. Alueen keskus on Elyn kaupunki, perinnerikas kilpailupaikka. ISDRA:ssa ja IFSS:ssä aktiivisesti toimiva Bob Levorsen (79) on syntynyt Elyssä suomalaisesta äidistä ja norjalaisesta isästä.

Eddie jatkoi Minnesotassa jalostuskokeiluja. Hän käytti Nite-nimistä greyhoundin puolikasta useille nartuille ja sai yhden huippukoiran, Ghost -88:n. Ghostin emä on Cotton Eddien vanhoista linjoista. Ghost oli liian suuri (67 cm, 26 kg) avoimeen luokkaan, mutta se jätti paljon pieniä avoimen luokan koiria. Eddie myi myöhemmin Ghostin Bittlille Saksaan ja Euroopan Mestaruuskilpailuissa 1993 se johti Stefan Bittlin valjakon kuutosen EM-kultaan. Talvella 1995 Bittl myi Ghostin Italiaan jättäen itselleen ikuisen jalostusoikeuden. Suomessa on yksi Ghostin poika, iso ja musta Emil.

Terry jäi perheineen Fort Nelsoniin, Kanadaan ja muutti ajatuksiaan jalostuksesta. Alaskalaisen Lenn Robbin lopetettua urheilun isänsä sairauden vuoksi, osti Terry, yhdessä Gerd Bittlin kanssa, koko Lenn Robbin kennelin. Nämä koirat perustuivat täysin vanhoihin alaskanhusky-linjoihin. Pari vuotta myöhemmin Terry löysi "kultakimpaleen". Koirakauppias Carson ja Sandy Saunderson (Rossin isä) kasvattivat kimppapentueen, isänä Carsonin Sailor ja emänä Saundersonin Snappy (C Stevensin kasvatti). Kumpikin toivoi ensimmäistä valintaa, koska pentueessa oli yksi poikkeava uros, Hop -90. Carson voitti lantin heiton ja otti Hopin myyden sen saman tien Terrylle, koirakauppias kun on ammatiltaan. Hop on nyt juossut kolme talvea Terryn johtajana. Ari Laitinen osti astutuksen Hopista EM-kisamatkalla 1994.

Carson myi Sailorin myöhemmin Mike Boazille, joka sai sitä käyttämällä erinomaisia pentuja. Myös Saundersonit käyttivät Sailoria uudelleen useamman kerran. Sailorin paras pentu lieneekin Ross Saundersonin ykkösjohtaja Victor 90. Ross Saundersonin 1995 NAC-valjakossa juoksi 18 koiraa, näistä kuusi Victorin tyttäriä tai poikia. Hän käytti kolmen päivän kisassa kolmea johtajaa, Victoria, sen emää Jenny -89:ää ja Victorin poikaa Grit -90:ää. Kaikilla 18:lla koiralla on sukutauluissaan Saundersonin "peruskoira" Fritz 78. Fritz on yhdistelmästä Dilly/Mathias x Cindy/Saunderson. Ja kukapa muu kuin William -76 (Attla) on Cindyn isä!

Mike Boaz lopetti urheilun viime vuonna ja Larry Tallman osti koko kennelin. Kilpailijat arvelevat kauppahinnaksi 30.000 dollaria (132.000 mk). Larry on eläkkeellä oleva rautakauppias ja hallitsee myyntitaidot. Agressiivisen mainonnan avulla hän on myynyt vajaassa vuodessa 27 astutusta Sailorista, a 1000 dollaria (4.400 mk). Sailor on Gareth Wrightin Burnerin poika. Burner oli varsin paljon käytetty jalostusuros Alaskassa ja se jätti useita huippukoiria. Suomessa oli vuonna 1993 jalostuskäyttöön vuokrattuna uros Max-85, kasvattaja C Stevens, omistaja Terry Streeper. Max oli myös Burnerin poika. Max juoksi vielä 1995 MM-kisoissa, kymmenvuotiaana, Streeperin kuutosen valjakossa.

Terry Streeper ja Saundersonit eivät enää käytä Sailoria, vaan ovat siirtyneet seuraavaan vaiheeseen. Kumpikin on kesällä 1995 astuttanut useita narttuja Larry Tallmanin Slim -84 nimisellä uroksella. Slim on E Jenkinsin kasvattama houndtyyppinen koira, isä Molburgin Buckshot ja emä Gareth Wrightin Twiggy. Tallmanin omassa valjakossa juoksee useita Slimin pentuja.

Eddie Streeper kuuntelee naureskellen juttuja kuinka muut käyttävät muotiin tulleita "siitosmatadoreja". Hän ei niitä käytä, vaan jatkaa omilla linjoillaan. Ainoa ulkopuolinen koira mitä hän on vuosiin käyttänyt, on Neal Johnsonin omistama Rusty 85, kasvattaja Gareth Wright. Se on kuuluisan Rusty -77:n poika.

Gareth Wrightin nimi esiintyy tässä jutussa koko ajan. Hänen kasvattamiaan koiria on kaikkialla. Yksi on unohtunut: Williamin emä Peaches on myös Wrightin koira! Gareth aloitti rekikoiraurheilun nuorena miehenä 40-luvun lopulla, voitti NAC:n 1951 ja toisen kerran 1983. Nyt seitsemänkymppinen Gareth ei enään kilpaile, kipeä selkä estää sen, haluja olisi. Perinnettä jatkavat Garethin tyttäret Roxy Wright-Champaine (Charlie Champainen vaimo) ja Shannon Erhart (Chuck Erhartin vaimo). Chuck puolestaan on vanhan huippuajajan Leslie Erhartin toinen poika, Chubbyn veli. Molemmat ajavat kilpaa. Charlieta lukuun ottamatta kaikki ovat puhdasrotuisia athabascan-intiaaneja. Samaan heimoon kuuluvat myös Attla, Kokrinet, Orrison, Lenn Robb, koirakauppiaat Carson ja Stevens, Huntingtonit, Kriska, Keyes, Honea ym. kymmenet vähemmän tunnetut ajajat ja kasvattajat. Intiaanien tuhatvuotinen perinne käyttää koiraa jokapäiväiseen työntekoon on antanut aina tuleville sukupolville valmiit tiedot ja taidot, tarvittaessa kovuudenkin. Heidän asuinseutuaan, Fairbanksin kaupunkia lähiympäristöineen, kutsutaan "rekikoira-ajajien paratiisiksi". Siellä on mm. maailman ainoa vain rekikoiraurheilua varten rakennettu stadion kiinteine huoltorakennuksineen, ajanottotorneineen ja koko talven kunnossa olevine reittiverkkoineen. Kalevi Vainio tutustui tähän stadioniin vuonna 1991 MM-kisojen yhteydessä. Kuuluisa NAC, North American, avoimenluokan todellinen maailmanmestaruuskilpailu pidetään täällä.

Gareth Wright oli ensimmäinen radikaali jalostaja. Hän kokeili kaikkia koiran näköisiä eläimiä. Irlannin setteri oli hänen mielirotunsa ja yhdistämällä sitä intiaanikoiraan hän rakensi oman linjansa, Aurorahuskyn. Tuntomerkit:punainen turkki, siniset silmät, luppakorvat, juoksee lujaa ja kauan. Garethin kennel on tuottanut tuhansia, joista useat kymmenet ovat koko rekikoiramaailman tuntemia huippuyksilöitä.

Garethin kaikkien aikojen paras siitosuros on Rusty -77. Roxyn ja Charlien koirakanta perustuu kolmeen urokseen: Rustyyn, Charlien omaan Bruce -77:ään ja Apollo -80:een. Apollon isä on Attlan Bonzo, Scottyn poika. Suomeen tämän linjan koiria on tuotu kaksi: Ole Wingren osti Alpirod-matkalla 1990 Roxyn valjakosta uros Rooster -86:n. Matti Heinonen osti 1991 Neal Johnsonilta Rusty -85:n pojan Special -88:n, mikä juoksi Nealin johtajana talvet 1990 ja 1991. Specialin johtamat valjakot toivat Nealille ISDRA:n kultamitalit (pistelaskukilpailu tyyliin Cup) sekä kasissa että kuutosessa. Special on juossut neljä talvea Pasi Heinosen ykkösjohtajana.

Huipputasolla kilpaileminen on Pohjois-Amerikassa ammatti. Syksyllä aloitetaan kokopäiväinen harjoittelu ja joulukuun puolivälissä alkaa turnee kestäen huhtikuulle. Suurimman osan talvea kilpailijat ovat autossa tai motelissa, kotona käydään harvoin.

Terry Streeper on käynyt vuosittain myös Euroopassa, Eddie pysyy kotimantereella. Tammi-huhtikuun ajan hän (+perhe) ovat koko ajan Alaskassa, missä iso raha liikkuu. Kotiin Minnesotaan he palaavat huhtikuun puolivälissä.

Raha on päämäärä numero yksi, maine ja kunnia tulevat sivutuotteina. Esim. Terryn ei kannattaisi tulla Eurooppaan palkintojen vuoksi, niin pieniä ne ovat. Mutta hän saa näillä matkoilla myytyä astutuksia ja valjakosta myydään joka matkalla 10-12 koiraa, keskihinta 3000 dollaria (13.000 mk). Eurooppaan tuotava valjakko onkin aina sekoitus ykkös- ja kakkosvaljakoista, kakkosvaljakon koirat ovat mukana nimenomaan myyntiä varten. Toki nekin ovat parempia kuin suurin osa eurooppalaisten kasvattamista koirista. 1993 Terry sai Euroopan PAL-Cupin kunniapalkinnon Nissan 4-vetomaasturin. Sama koskee Alpirodille tulevia amerikkalaisia, jostain on saatava rahaa matkakulujen katteeksi.

Kärkiajajat pystyvät rahapalkinnoilla, astutusmaksuilla ja pentukaupalla kattamaan suurimman osan kuluistaan: matkat, osanottomaksut ja suuren kennelin ylläpidon jalostuskokeiluineen. Iditarodin parhaina vuosina voittaja sai 100.000 dollaria (440.000 mk). Nyt Iditarod on vaikeuksissa eläinsuojelujärjestöjen otettua sen kohteekseen.

Sponsorit pelkäävät negatiivista mainetta ja vetäytyvät pois. Tämän vuoden voittaja Doug Swingley sai ainoastaan 52.500 dollaria (231.000 mk). Kunniapalkinto voittajalle oli perinteinen Dodge Ram 4-veto pick-up, autotehtaan lahjoittama. Boikottiuhkan painostuksen alla Dodge peruutti viime syksynä tämän palkinnon, mutta vähän ennen kilpailua ilmoittikin jatkavansa perinnettä. Amy Streeper (Eddien vaimo) kuittasi avoimen NAC:n voitosta 8514 dollaria (37.500 mk). Pienissäkin kyläkilpailuissa palkintojen yhteissumma on vähintään 5000 dollaria (22.000 mk). Klasu Aschberg on jo vuosia maksanut harrastuksensa kaikki kulut palkintorahoilla, jonain talvena on jäänyt 3-4000 dollaria puhdasta voittoakin.

Eddie Streeper sanoo, että maailman toiseksi paras avoimen luokan valjakko on Pohjois-Manitobasta kotoisin olevalla Raymond Cookilla. Arvatkaa, kenellä on paras Eddien mielestä! Cookin nimeä ei löydy suurkilpailujen tuloksista. Hän kiertelee kotikaupunkinsa The Pas'in lähiseutuja keräten joka talvi 60-70.000 dollaria (264.000-308.000 mk) palkintoina ."Miksi lähtisin kalliille Alaskan matkalle, kun täältä kotikaupungista saa saman rahan?" sanoo Raymond. Suomalainen Klasu on puhdas amatööri, leipätyö on suuren tehtaan tuotantopäällikön toimi. Siksi Klasun kennel on pieni, vain n. 40 aikuista ja pari-kolmekymmentä pentua vuosittain.

Ilmoituksissa ovat tuotteiden hinnat aina näkyvissä ja hyvän tavaran myyjä kehuu itseään estottomasti. Esim. Eddien tämän kesän näkyvän ilmoituskampanjan teema on ollut:" Muut tekevät ennätyksiä, me rikomme niitä!"

Maailman kallein rekikoira kautta aikojen on uros Killer (Shane x Jill), minkä kasvattaja Mike Holz osti kolme vuotta sitten. Killerin kauppahinta oli 10.000 dollaria (44.000 mk) ja se kerrottiin alan lehdissä siinä kuin meillä jääkiekkoilija Saku Koivun tuleva palkka.

Koirabisnes ei elätä täysin ketään. Huippuajajilla on toinen ns. kesäammatti. Roxy ja Charlie Champaine troolaavat lohta merellä omalla aluksellaan. Neal Johnsonilla on 120:n pään lypsykarja. Neal tekee lumettoman ajan vuodesta ympäri pyöreitä päiviä korjaten rakennuksia, koneita ja aitoja sekä tehden heinäsadon. Joulukuussa Neal pakkaa autoon 40 koiraa ja lähtee Alaskaan, vanha isä ja renki hoitavat maidon tuotannon huhtikuulle asti. Terry Streeper perheineen pyörittää golf-kenttää Fort Nelsonissa. Eddiellä ja Amyllä on hevosranchi, he pitävät kesällä ratsastuskoulua.

Löytyy toki amerikkalaisista ajajista täyden työpäivän tekijöitäkin.. Hyvin menestynyt Richard Burroughs on eläinlääkäri ja Jeff Conn tekee normaalia viisipäiväistä työviikkoa Alaskan Yliopiston maataloustieteen laitoksella.

Näissä suurkenneleissä on usein 250-300 aikuista koiraa ja 100 pentua vuosittain. Niiden hoitamiseen eivät ajajien omat voimat riitä. Kaikki tarvitsevat ulkopuolista työvoimaa. Lähes poikkeuksetta nämä ovat eurooppalaisia rekikoiraurheilusta kiinnostuneita nuoria. Valtavan koiratietouden lisäksi heillä on kotiin tuomisinaan hyvä englannin kielen taito. Varsin moni Euroopan huippuajajista on käynyt läpi tämän koulun. Roger Leegaard oli Alaskassa talven 1984-85 ja päätti kauden hienoon kymmenenteen sijaan Iditarodilla saaden "vuoden tulokkaan" palkinnon. Nuori sveitsiläispoika Martin Buser ajeli 3-koiran luokassa, halusi oppia lisää ja lähti kennelpojaksi Alaskaan ja jäi sille tielle. Nyt keski-ikäinen alaskalainen Martin Buser on huippu, mm. kaksinkertainen Iditarod-voittaja. Sveitsiläinen huippupyöräilijä Iwan Schmid edusti maataan Montrealin Olympialaisissa 1976 ja toi kotiin Amerikan tuliaisen, husky-koiran. Perhe innostui asiasta ja he lähtivät 1980-luvun alussa Alaskaan talveksi. Kotiin tuotiin nykyisen kennelin kaikki kantakoirat. Nuori norjalaispoika Thomas Waerner oli talven 1991-92 Wright-Champainella paskoja keräämässä ja toi mukanaan kotiin kaksi eläkkeelle siirtynyttä kilpanarttua, Robinin (Ole Wingrenin Roosterin emän) ja Two Starsin. Näiden jälkeläisillä Thomas on ajanut loistavasti EM-ja MM-kisoissa sekä 1994 ja 1995. Viime talvena norjalaispoika Henrik Böe oli Terry Streeperillä kennelpoikana ja sai ajaakin useita kilpailuja.

Suomalaisista tämän *rekikoirayliopiston" ovat käyneet ainoastaan Hannu Holopainen 1980-88, Anu Jaakonsaari 1986-87 ja Yrjö Puuronen 1991-92.